Perfect day

Kuvaukset.

Meillä kotona.

Kaikki on täydellistä tasan tarkkaan niiltä kohdin missä kuvataan…muualla on kaaos.

Taivas näyttää täydelliseltä, tuulta ei melkein ole ja minulla on tästä hyvä tunne.

Lapset saivat jäädä malleiksi kotiin ja kohta talo täyttyy ihmisistä.
Ei ole kyse mistään sisustusjutusta tai haastattelusta, vaan jostain ihan muusta.

Ehkä jopa minun tulevaisuudestani, sen vain aika näyttää.

Minua jännittää. Että osaanko.
Iso työpäivä.

Pehmeää

Pehmeä sunnuntai täynnä pehmeää tunnelmaa…
Pehmeä utuinen syyskuinen aamu,
Pehmeä juuri herännyt pienen poikasen käsi.
Pehmeä täyteläinen kahvi ja pehmeitä sanoja.
Pehmeää villalankaa ja pehmeä hetki.
Ihania ystäviä.
Pehmeää tomaatti-omena keittoa pehmeässä seurassa.
Pehmeät löylyt ja ihanan suloisia puhtaita lapsia.
Pehmeä lapsen katse ennen nukahtamista.
Ihanan pehmeä ilta. Vielä hetki kahden keskistä aikaa…

on aika

Nyt on aika sytyttää kynttilät ja vetäytyä pikkuhiljaa lämpimään ja turvalliseen pesään.
Syksyn ihanan heleät päivät vielä houkuttavat pihaelämään ja siellä rittääkin töitä.
Töitä riittää muutenkin.
Tänään matkalla keikalle käväisin yhdessä lempi ”kaupoistani” Helsingissä.
Korkeavuorenkadulla vanhaintavarain liike -Fasaani nimeltään kai nykyään.
Siellä oli synttärin kunniaksi kaikki -20% ja menneiden aikojen maailmaan sai sukeltaa pianistin tahdittamana.
Olisin halunnut sieltä lähes kaiken mukaani. Onneksi meille ei mahdu.
 Tunnelma ei ollut lainkaan Helsinkiläinen… tai ehkä ajat muuttuvat ja tunnelma oli juurikin Helsinkiläinen, eikä ollenkaan Keski- Eurooppalainen. 

tyhjennys

Joskus on hyvä tyhjentää pöytä. Saada solmut suoriksi.
Monesta hyvinkin pienestä tekemättä jääneestä asiasta muodostuu helposti iso möhkäle, joka paisuu suhteettoman suureksi.
Olen määrätietoisesti hoitanut mieltäni vaivaavia asioita pois päiväjärjestyksestä raivatakseni tilaa hyvälle mielelle ja voimavarastolle.
Pinot ja asialistat saavat nyt kyytiä.
Suosittelen.

7 asiaa

Sain tunnustuksen ja sen mukana tehtävän.
Tapojeni vastaisesti päätin ottaa tehtävän vastaan ja tietysti tunnustuksenkin kainolla kiitollisuudella.

7 asiaa minusta:

1. Minulla on monta harmaata hiusta otsatukassa. Peitän ne vielä, mutta haaveilen Emmylou Harris -tyyppisistä hiuksista.
2. 38v. tuntuu minusta vanhemmalta kuin 41v.
3. Kuuntelen autossa muusikkomieheltäni salaa poppia ja suomalaista räppiä.
4. Haluaisin uuden auton tai siis vanhan, sellaisen kauhean paljon kuluttavan 80 -luvun rautalehmämaasturin, mutten tietenkään sitä tee juuri niistä päästösyistä.
5. Haaveilen koiranpennusta Landseer -rotuisesta.
6. En pidä talvesta ja toivonkin hyvin vähälumista talvea. Sellainen 10cm olisi ihan ok. ettei ole niin pimeää ja lumi toimii mukavana eristeenä katon päällä.
7. Koen, että minulla on ympärilläni aivan uskomattoman hienoja ihmisiä.

Tunnustuksen sain Tiikerinliljalta .
Kun sen ottaa vastaan kuuluu kertoa itsestään 7 asiaa ja laittaa tunnustus eteenpäin 7lle .
Tiikerinliljakin laittoi vain kolmelle, joten
minä annan tunnustuksen eteenpäin  :   Nurjat , Satunkaa , Vihreä talo , Huvilassa .

Kuopuksensa päiväkotiin jättävän äidin pohdintoja

Suljen päiväkodin oven ja kurkkua kuristaa.

Jalat kävelevät eteenpäin kohti autoa, kuin itsestään, vaikka oikeasti minun tekisi mieli juosta takaisin ja kaapata lapseni syliini. Vielä vuosi. Antakaa meille vielä vuosi…

Poikanen on 2 vuotta ja 8 kuukautta vanha. Kauhean pieni vielä.
Mutta hän on kolmas lapsi. Hän on kasvanut itseään huomattavasti isompien lasten ympäröimänä, saanut leikkiä heidän kanssaan ja oppinut joitain asioita aikaisemmin, kuin sisaruksensa.

Ennen päiväkotiin menoa pitää lapsen osata ilmaista itseään, se on meidän mottomme ja sopinut meidän perheen metaboliikkaan. Lapsen on tärkeä osata kertoa päiväkotitädille mitä haluaa ja sitten taas kotona mitä päivän aikana on tapahtunut. Päiväkodin tapahtumia on hyvä voida käydä kotona läpi.
Koko kesän Poikanen on toitottanut, että ”minä menen syssyllä päivätotiin, minun päivätotiin.”

Se on hänelle kauhean tärkeä asia.

Minä, äiti taas olen 38 -vuotias. Tehnyt kovasti uraa jo ennen lapsia ja sitten hurahtanut täysin osa-aika koti-äitiyteen. Ehdottomasti elämäni tärkeimmät 10 vuotta.
Vaikka olen kokoajan tehnyt töitä enemmän tai vähemmän, on koti ja lapset ollut aina etusijalla ja takaraivossa ajatus seuraavasta vauvasta.
Työni on onneksi freelancer työtä, joten voin itse määritellä milloin teen töitä ja milloin en. Toki se näkyy heti palkkapussissa, että hyvät ja huonot puolet siinäkin.

Nyt ei seuraavaa vauvaa enää tule.
Siinä ei olisi mitään järkeä. Järjellä pystyn sen järkeilemään ja se tuntuu hyvältä.

Keskimmäinen, toinen poikani aloittaa koulutaipaleensa. Siis tuplakriisin paikka.
Kouluun meno on tosin jo kerran koettu esikoisen kanssa ja tämä uusi ekaluokkalaisemme on kauhean varmoin ottein menossa kouluun.
Ihana, ihana pieni koululainen…
Nyt kaikki lapset astuvat kotoa ulos maailmaan.

Koko kesän olen käsitellyt tätä luopumista ja uuden alkua. Itkenyt ja ollut onnellinenkin.
Olen käynyt läpi tyhjyyden tunteen, identiteettikriisin ja irtautumisen.
Kokoajan olen kuitenkin tietoinen siitä, että uusi ihana elämänvaihe on edessä ja arki alkaa rullaamaan ja sitten se jo tuntuukin itsestäänselvältä.
Nyt alkaa elämänvaihe, jossa voin välillä keskittyä täysin rinnoin työni tekemiseen ja siinä kehityymiseen.
Voimavaroja ja aikaa vapautuu ehkä  lukemiseen,  opiskeluun, liikkumiseen ja ystäviin. Puhumattakaan parisuhteesta. Sehän on ollut kertakaikkiaan telakalla!

Pohdin, kelpaanko vielä ammattiini? Olenko muiden silmissä vain vanhentunut koti-äiti, jolla ei ole muita näkemyksiä, kuin vaippojen uutuusmallit?
Olenhan sentään muodin ja mainonnan alalla.
Puolet vaatekaapista pitää uudistaa. Tarvitsen suhteessa lisää töihin sopivia, itsetuntoa kohottavia asuja. Vanhimmat lököhousut ja kotipaidat olen karsinut jo kesällä suoraan roskikseen.
Tehnyt konkreettista uudistusta.
Laihduttaakin pitäisi.

Pyörin kotona, enkä osaa tehdä mitään.
Tyhjennän astianpesukoneen ja varon, etten vain kolistele liikaa, ettei lapsi herää päiväuniltaan, vaikka onkin päiväkodissa.
Niin, tilanne on kieltämättä outo.
Istun keittiössä ja juon kahvia, avaan tietokoneen ja päivitän Facebookiin: ”Nyt se jäi ensimmäistä kertaa sinne yksin, koko päiväksi! Itte halusi! Mitähän mä nyt sitten teen?”
Vastauksia satelee: ”nauti!”, ”Noni!”, ” sehän meni kivuttomasti.”

Alan tuntea ikävää. Kello on yksitoista.

Tajuan, etten muistanut kysyä moneltako päiväunet loppuvat ja välipala on syöty. Moneltako saan hakea lapseni, ettei päiväkodin rytmi mene sekaisin?
Yritin olla niin reipas jättäessäni lapsen. Hymyilin, olin touhukas ja iloinen. Heippasin lapsen lyhyellä halauksella ja lähdin. Mitään aikatuluja en muistanut kysyä. Enkä mitään muutakaan.
Pitää olla tarkka, etten vain mene kesken välipalan ja häiritse lapsia. Herkimmät kuulemma alkavat itkeä, kun pelkästään kuulevat sanan ”äiti”. Puhumattakaan siitä, kun joku lapsi haetaan aikaisemmin kuin muut. Kamalaa.
Mietin koska voin soittaa ja kysyä…. puoli kymmeneltä ovat ulkona, noin kahdeltatoista syövät, sitten päiväunille.
Soitan päiväkotiin heti. Minulle sanottiin, että saan soittaa jos haluan…
Selviää, että puoli kolme on hyvä aika hakea lapsi.
Puoli kolme! Siihen on ikuisuus ja sehän on melkein koko päivä!
Päiväkotitätien mielestä se on lyhyt päivä. Yhdeksästä puoli kolmeen. Pitkä päivä minusta. Ikuisuus.

Kahdelta olen jo valmiina lähtöön. Meiltä menee viisi minuutia päiväkodille.
Lähden viisitoista yli..
Tulen päiväkotiin liian aikaisin. Siellä vasta tuodaan välipalakärryä.
Odottelen pihalla, että saisin hakea lapseni… naurettavaa minusta, mutta alkuun hänen täytyy päästä rytmiin mukaan ja oppia talon tavat.
Sitten myöhemmin ei ole niin väliä.
Poikasen viikonloput alkavat jo torstai-iltaisin. Neljän päivän työviikko on 2,8 vuotiaalle ihan riittävä. Meillä on onnea, kun voimme töiden puolesta joustaa.

Päiväkodin Tinttien ryhmän ruokasalissa istuu kolmetoista 1-3 -vuotiasta. Wäinö istuu nätisti omalla paikallaan syöden makkaravoileipää. Tukka takussa unien jäljiltä ja poskilla maitoviikset.
Tyytyväisen oloinen, analysoin. Kun hän huomaa minut hän väläyttää vienon hymyn ja jatkaa rauhallisesti syömistään. Mitä?! Ei ryntää itkien luokseni ja takerru minuun hysteerisesti…
Kun saan hänet vihdoin syliini, kysyn, ”oliko hauska päivä?” ”oli”, ”tuliko ikävä?” ”ei”, hän vastaa. Olen ihan oikeasti onnellinen. Poikaseni puolesta.

Seuraava päivä on varmasti helpompi. Minulle.