Oli pitkä tauko… en edes huomannut.
Elämä on täyttynyt onnellisesta arjesta, mutta myös kauheista uutisista, jotka ovat vieneet mielen aivan muualle.
Kun lähipiirissä pieni lapsi sairastuu vakavasti ja kun kuulee vanhempien tuskan tuntuu, ettei millään muulla ole elämässä väliä, kuin sillä, että pieni paranisi.
Omat pienet probleemat saavat kyytiä ja tulee voimakas tarve suojella kaikista tärkeimpiään.
Pitää piilossa pahalta maailmalta.
Sillä maailma osaa olla paha ja julmakin.

Kommentit
  1. 2

    sanoo

    Oli ihan pakko tulla kertomaan, että avasimpa minkä tahansa lehden, törmään sinuun :-). Ja siis nämä lehdethän eivät ole viimeisimpiä numeroita. Kohtalo jostain syystä tuo sinua eteeni näköjään. Kuvistasi välittyy jotain aurinkoista ja energistä.

    Se, että lapsi sairastuu vakavasti on aina suuren joukon iso suru. Tietenkin se koskettaa eniten perhettä, mutta kyllä se tuska ja avuttomuuden tunne koskettaa myös muita lähellä ja hieman kauempanakin olevia. Toivotaan, että siellä tilanne muuttuu parempaan suuntaan.

    Iloa ja Valoa sinulle.

  2. 3

    sanoo

    eth: juu sanattomaksihan se pistää… siksipä pohdin, että onko sopivaa kirjoittaa tällaisesta…ihmiset vaivautuvat…vaivautuisin minäkin. mutta sekin kuuluu elämään. Elämässä on niin monia sävyjä. Hyvä kun sinä uskalsit… sanoa, että laittaa hiljaiseksi. Kiitos siitä 🙂
    Junika: hassua…lehdissä olen kyllä tosi harvoin… ja aine eri syistä 🙂

  3. 4

    sanoo

    Juu, olihan nämä tavallaan eri aiheita, en muista edes lehtiä, mutta joku pukeutumisjuttu tai muuttumisleikki, ystävysten matka P:iin, teidän kotiin liittyvä ja sit oli vielä joku neljäs… kyllähän sinä itse nämä tiedät.

    Ja siis ihan tämän viikon aikana olen nämä lehdet avannut, vaikka eivät ole kaikki tosiaankaan tuoreimpia lehtiä olleet. Ihan hauska yhteensattumien suma mielestäni :-).

    Vielä tuosta vakavasta lapsen sairastumisesta — mielestäni asiasta on hyvä kirjoittaa siksikin, että se koskettaa nyt ja tulevaisuudessa monia perheitä. Vaivaannuttaahan se, kun näistä asioista ei puhuta.

    Näiden perheiden, meidän, vuoksi olisi hyvä, että ihmiset oppisivat suhtautumaan välittömämmin ja avoimen myötätuntoisesti, koska se ihmisten läsnäolo ja myötäeläminen on tosi tärkeää oman jaksamisen kannalta.

    Minulla on asiasta omakohtainen kokemus ja oli nurinkurista, kun joutui itse ihmisiä lohduttamaan ja "palauttamaan maanpinnalle".

    En ollut itsekään ennen omalle kohdalle sattunutta pommia joutunut näkemään niin vakavasti sairaita lapsia ja muistan kyllä vielä, miten pimennossa niiltä asioita oli sitä ennen ollut.

    Nykyisin tuntuu, että näitä vakavia sairastumisia lasten kohdalla on yhä enemmän ja enemmän, tai jostain syystä ne tulevat enemmän omaan arkeeni läpi.

    Elämään kuuluu tosiaan niin ilot kuin surutkin. Meidän olisi aika oppia elämään niiden kaikkien kanssa näkyvämmin, ihan meidän kaikkien hyvinvoinnin vuoksi.

    Nykyisin haetaan hirveästi jotain sellaista "elämässä hyvin pärjäävän kruunua", jonka kuvitellaan muodostuvan siitä, kun kaikki hommat menee hyvin putkeen: on omakotitalo, bonuskortit, merkkivaatteet, bemari, hieno sohvakalusto, kaksi lasta hienoine harrastuksineen, koira, hyvä koulutus ja hieno ura. Sen kruunun tahraa mielikuvissamme pienikin "epäonnistuminen", joille me oikeastaan emme voi itse mitään. Tuon julkikuoren ylläpitäminen estää meitä todella elämästä ja olemasta läsnä elämässämme. Kukaan ei myöskään tiedä, mitä kenenkin kuoren takana on, kun niitä kuvittelemiamme epäonnistumisia ei voida tuoda osaksi näkyvää julkikuorta, jottei illuusio hajoa.

    Itse ainakin olen oppinut kokemusten myötä arvostamaan vieläkin enemmän elämän ihania pieniä arkisia asioita, koska muistan, että mitä tahansa saattaa sattua ilman, että niihin pystyy itse ennalta vaikuttamaan.

    Siksi elämän elämäminen tässä ja nyt on oleellisinta, mihin voin energiani keskittää.

    Anteeksi tämä vuodatus tässä, se tuli vain mieleeni tässä yhteydessä.

    Hyvää loppuviikkoa, ajatuksin myös sinne sairastuneen perheeseen.

  4. 5

    sanoo

    Junika: Miten viisaasti kirjoitatkaan… Tuli paljon ajatuksia, häpeästä, välittämisestä, uskaltamisesta ja siitä miten arkoja asioita tällaiset suuret surut ovat.
    Miten vaikeaa on otta yhteyttä, osallistua, surra avoimesti. Miten tuntuu, että häiritsee ihmisiä omalla huolellaan ja ahdistavalla aiheella. Mitä se sitten onkaan asianomaisesta perheestä. Olen oikein panostanut tälläkertaa siihen, että uskallan ottaa kontaktia ja tarjota apua pelkäämättä vääriä sanoja, sillä olen niin sydämestäni eläytynyt Lastenklinikan K10 -osastolle muuttaneen pienen sululaistytön vaiheisiin.
    Luulen kyllä, että minäkin eristäytyisin yhteisöstäni peläten kontaktia ja tunteenpurkauksia tutuilta ihmisiltä. Tuntuisi ehkä helpommalta olla puhumatta asiasta.

  5. 6

    sanoo

    Jatkan vielä muutaman rivin:
    Ovat ne arkoja asioita, mutta kuitenkin osa elämää.

    Läheisenä sitä haluaisi varmasti auttaa, helpottaa oloa tai tehdä edes jotain ilmaistaakseen, että asia liikuttaa. Aina ei ole sanoja, eikä niitä tarvitse olla. Läsnäolo ja myötäeläminen riittää.

    Pitkä halaus nähdessä, viestin laittaminen vaikka matkapuhelimeen (odottamatta ja velvoittamatta vastauksiin ja kiitoksiin!). "Parhain" apu on varmasti arjessa auttaminen: osastolta kotiinpalatessa kyydin tarjoaminen, ruoan laittaminen, siivoaminen, pyykeistä huolehtiminen. Jos mahdollista, sairastuneen vanhemmille joskus oman ajan tarjoaminen. Elämä osastolla ja sairauden ehdoilla on ennakoimatonta ja joskus hyvin kuluttavaa.

    Niin hullulta kuin se kuulostaakin, minusta oli jollain tavalla huojentavaa kuulla ihmisten elämästä, arjesta ja huolista. Ne viestit palauttivat osaksi normaalia elämää, yhteisöjä. Ne muistuttivat siitä, että elämä jatkuu ja elämää on siellä osaston ulkopuolellakin. Tuntui myös jollain tavalla loukkaavalta ja surulliselta, kun tiesi ihmisten ajattelevan, etteivät he halua rasittaa "omilla pienillä murheillaan". Murheita ei voi mittailla tai vertailla, jokaisella on oma "enin". Se eristi yhteisöistä ja elämästä. Omalla tavallaan.

    Minulla tuli myös sellainen vaihe, että en jaksanut ottaa vastaan viestejä, puheluita, ihmisiä. Toivoin ja toivon, että ihmiset ymmärsivät sen. Kaikki eivät, mutta niin se elämässä menee, että elämäntilanteet erottavat ihmisiä.

    Toivon sydämestäni sinulle ja heille sinne osastolle voimia ja paranemista! Nuo lapsipotilaat ovat uskomattomia taistelijoita.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *