Kuvittele…

Pehmeä iltapäivä, ehkä vielä vähän polttavakin. Paksut tummanharmaat pilvet reunustavat kaupungin satamaa ja minä juoksen lauttaan. Työnnän edessäni rämiseviä matkarattaita, joissa istuu poikanen ja kahvoissa roikkuu takkeja, laukku ja kassi jossa kananfileitä, herkkusieniä, halloumia, pikkutomaatteja ja grillivarrastikkuja. Vanhemmat lapset juoksevat kannoillani -ettei vaan myöhästytä!
Toisella rannalla vastassa on eräs perhe, niin kotoisa ja turvallinen. Kummipoikani perhe. Jatkamme yhdessä matkaa palstalle. Se on villi ja kaunis. Keltaisia vadelmia, kesäkurpitsaa, maa-artisokkaa, kukkia siellä kasvaa.
Syömme yhdessä. Halloumit tuppaavat näköjään palamaan pallogrillin lämmössä. Onneksi meillä on kuitenkin suuri auringonvarjo suojanamme, sillä ilta-aurinko kuumottaa vielä. Istumme, syömme, kaikki saavat kertoa kuulumisensa. Syötyään lapset juoksevat kivikkoiselle rantakalliolle, kaikista pieninkin otetaan mukaan. Ihania lapsia. Niitä on yhteensä aika monta, mietimme ja hymyilemme. Keskustelemme lähipäivien kauheista tapahtumista. Emme voi käsittää…
Lapset pulahtavat uimaankin. Viileä suolavesi tekee hyvää. Lasten nauru ja hykerrys sekoittuu liplattaviin laineisiin.
Miten ilta voikaan olla niin pehmeä ja hyväilevä. Miten mieli voi olla näin raukea. Emme menekkään aiottuun lauttaan. Vaan seuraavaan, lapsille aivan liian myöhäiseen. Ukkospilvet kerääntyvät yllemme. Painavat, huokailevat, mutteivät sada tai jylise. Kotona kannan pienen sänkyyn. Riisun vaatteet siellä, kengätkin. Ihan pian on hiljaista. Istun pihalle ja imen itseeni tätä iltaa.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    tuo hetki, hiljainen illan hetki, mukavan ja tapahtumarikkaan päivän jälkeen kun lapset nukkuu ja on hiljaista, on se oma hetki.voin kuvitella tuon!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *